liity jaseneksi

LIITY JÄSENEKSI >>


Olemme facebookissa

Facebook -yhteisö
pienten lasten
vanhemmille >>

Facebook -yhteisö
isompien lasten
vanhemmille >>

Neuvolasivusto >>

Yhteystiedot:
info@refluksilapset.fi

 

Sivuston tekstit eivät korvaa lääkärin antamia neuvoja ja hoitoja, käänny tarvittaessa hoitohenkilökunnan puoleen.

 

 

   

 

Refluksiperheen monet tunteet


Vauva-aika ei ole kaikissa perheissä elämän parasta kulta-aikaa.

Refluksitaudin kanssa kamppaileva vanhempi kohtaa todennäköisesti monenlaisia tunteita omassa arjessaan. Me olemme tässäkin niin kovin erilaisia: joku menee eteenpäin tasaisesti, hiukan hammasta purren, toisen tunneskaala heittelee laidasta laitaan.

Tunteiden kanssa eläessä on hyvä muistaa kuitenkin se, että ei ole olemassa oikeaa tai väärää tunnetta. Jokainen meistä saa tuntea juuri niin kuin tuntee.


Kateutta, vihaa, syyllisyyttä – ihan normaalia

Sairaan lapsen kanssa elävä tuntee hyvin usein kateutta. Kateus voi iskeä, kun katsoo, miten muut lapset nukkuvat ja syövät hyvin. Miten helppoa vauva-arki tai pikkulapsivaihe voikaan olla ”normaaleissa” perheissä?

Joskus kateus on saanut rinnalleen katkeruutta. Miksi minä? Miksi minun lapseni? Miksi meidän arki on niin vaikeaa? Miksi tämä ei jo lopu? Mitä teen/tein väärin?

Oma vaativa refluksilapsi voi tuntua myös painolastilta: miksi ikinä hankin lasta? On ymmärrettävää tuntea pettymystä: en olisi ikinä halunnut lasta, jos olisin tiennyt, mitä tämä on.

Viha saattaa kohdistua oikeastaan mihin vain. Itseensä, kumppaniin, omaan itkevään lapseen, huomiota hakevaan esikoiseen, terveydenhuollon henkilöstöön, onnellisten vauvojen onnellisiin vanhempiin.

Syyllisyys on tuttu seuralainen. Se voi iskeä, kun ei jaksa kuin lämmittää lapselleen purkkiruokaa. Se voi iskeä, kun ei enää jaksaisi yhtään kanniskella itkevää vauvaa ja kun alkaa itsekin huutaa ja itkeä. Se voi iskeä, kun tuntee vihaa omaa lastaan kohtaan. Se voi iskeä, kun laittaa kotioven kiinni ja nauttii hetken omasta ajasta. Se voi tunkeutua iholle, kun ei enää jaksaisi hoitaa ainuttakaan lasta eikä kotia eikä parisuhdetta eikä enää yhtään mitään.

Kyllä me pelätäänkin. Miten me oikein jaksamme? Jaksammeko? Entä jos joku päivä vielä hermostun oikein kunnolla lapseeni? Entä, onko perheemme seuraavakin lapsi refluksipotilas?

Sairauden kanssa kohtaa myös oman avuttomuutensa. Miksi en osaa hoitaa lastani paremmin? Miten muut tuntuvan osaavan niin paljon paremmin? Kuka osaisi auttaa? Miksi en keksinyt aiemmin sitä, mistä on oikein kyse?

Arki voi myös kyllästyttää. Aina tätä samaa. Aina nämä samat kuviot. Aina tätä samaa huutoa, väsymystä, raivoa. Ikuista takapakkia lääkkeiden, ruoka-ainekokeilujen, hoidon suhteen. Milloin tämä loppuu?

Kaiken pyörityksen keskellä on luonnollista, että uupuu. Väsyy. Itkettää. Lopulta masentaa. Alkaa tuntua toivottomalta. Tuntuu, että kukaan ei edes ymmärrä, mistä oikein puhun. Luuleeko ne, että en vaan osaa hoitaa tätä lasta? Miten yksinkin sitä välillä on? Kukaan ei ymmärrä, missä me oikein mennään.

Välillä on onneksi myös niitä välähdyksiä onnesta. Pienokaiseni nukkui tänään tunnin! Sain itsekin nukuttua! Ehdimme katsoa uutiset yhdessä kumppanin kanssa. Lapseni hymyili minulle. Lapseni on suloinen. Välähdykset meinaa välillä unohtaa, niiden varassa kuitenkin aina jaksaa hetken. Miten ne muistaisikin pidempään? Miten edistysaskeleet jaksaisi kirjata päiväkirjaankin, jotta muistaisi, että niitäkin on?

Kirjoittaja: Anne Kinturi